Noin vuosi omasta synnytyskokemuksestani ajattelin, että pahin painajaiseni olisi toimia doulana. Sanoin sen itseasiassa ääneen. En muista sanoneeni niin, mutta uskon sen kyllä. Ystäväni nimittäin muistutti minun kommentoineeni aikanaan juuri noilla sanoin hänen omia doulaksi kouluttautumisen haaveitaan. Nyt nauratti, mutta olen pahoillani silloisen minäni ja ystäväni puolesta. Minun kokemukseni haavat vain olivat vielä aivan liian auki. Sittemmin olen kuitenkin tosiaan ihan itse hakeutunut doulakoulutukseen, ollut synnytyksissä doulana ja huomannut sen olevan juuri oikea paikka minulle.
Oikeastaan matkani doulaksi alkoi jo paljon aiemmin, kuin doulaopinnoista. Luultavasti sen on aina ollut tarkoitus toteutua. Jälkikäteen on toki helppoa yhdistellä palasia mieleisellään tavalla, mutta pidän kuvasta jonka ne muodostavat. Kerron siitä nyt sinulle.
Ollessani vuoden ja kymmenen kuukautta vanha, minulle syntyi pikkusisarus. Minulle on kerrottu, miten hoivasin ja huolehdin hänestä jo vauvana. Ollessamme koulussa luokkakaverini kyselivät, miksi en syö kaikkia synttäriherkkuja. Vien puolet kotiin sisarukselleni, vastasin. Tietenkin. Opiskeluni jatkuivat peruskoulun jälkeen lähihoitajaksi. Ensimmäisessä lastenhoidon harjoittelussani nuori perhe otti minut kotiinsa, kun heidän perheeseensä oli syntymässä uusi vauva. Pesin pyykkiä, hoidin esikoista, laitoin illalta kasaantuneet tiskit koneeseen aamuisin tullessani. Äiti sai keskittyä ensin loppuraskauteen ja sitten uuteen vauvaan ja imetykseen niiden tuntien ja viikkojen ajan, kun olin läsnä. Sain luoda suhteen heidän esikoislapseensa ja opettaa hänelle tärkeitä taaperon taitoja. Korvaamatonta, toivottavasti myös heille. Jälkikäteen olen kuullut isomman lapsen pitävän yhä tallessa hänelle silloin ompelemaani ensinukkea, siis yli kymmenen vuotta myöhemmin.
Jatkoin opintojani ammattikorkeakouluun. Toimintaterapeuttiopintojen aikoina saatoin tehdä lapsenhoitokeikkaa perheisiin. Minusta oli upeaa, että joku palkkasi minut leikkimään pariksi tunniksi lasten kanssa, jotta pääsi itse nukkumaan päiväunet! Yhden harjoittelun tein eräällä aikuisten osastolla, ja sielläkin löysin itseni keinumasta vauva sylissä, laulamassa hänelle, lämmittämässä maitoa.. ihan luvan kanssa, silloin kun äiti sai hoitoa ja lepäsi joutumatta kuitenkaan kauaksi vauvastaan. Hoivaa vanhemmille, hoivaa lapsille. Opintojen aikana kohtasin myös ihmisen, josta tuli ystäväni. Ystävyytemme alkumetreillä sain tukea häntä ja hän uskalsi tukeutua minuun kun tarvitsi sitä. Nukuimme vieretysten, minä, hän ja hänen vauvansa vielä kohdussa. Vauvan synnyttyä istuin vierellä ja olin läsnä, kun hän kävi läpi ensiviikkojaan äitinä ja harjoitteli imetystä vauvan kanssa. Olin läsnä ihan vain ystävänä, mutta näen tässä paljon yhtymäkohtia doulana olemiseen. Löydän niitä kaikissa näissä toimissa, joita eri rooleissa tein.
Tarinassa on niin paljon tärkeänä tukena olemista muille. Myös monia kohtia, joissa olen saanut kulkea osan matkaa nimenomaan odotuksen tai lapsivuoteen aikaan. Kun katson niitä nyt tästä päivästä käsin, en lopulta ole kovinkaan yllättynyt siitä, että olen päätynyt töihin vauvaperheiden kanssa. Omasta mielestäni tästä näkökulmasta tarinan surullisin vaihe on ollut oma raskauteni ja vauvavuoteni. Erityisesti se, miten vähän sain ja uskalsin pyytää tukea oman vanhemmuuteni alkumetreille. Se, miten kouraisevalla tavalla synnytys koetteli minua. Oikeanlaisella tuella onnistuin kuitenkin lopulta muuntamaan koettelemukset vahvuuksiksi, enkä enää tunne katkeruutta siitä, miten tie olisi voinut olla paljon helpompikin. Kipu muuttui jossain vaiheessa kasvuksi ja löysin upean sydämen työn doulana olemisesta. Löysin myös tärkeitä keinoja huolehtia itsestäni yhä paremmin.
Joten kun lupaan doulana tehdä parhaani sinun eteesi, tuli matkallasi vastaan mitä tahansa, minä tiedän voivani luvata sen sinulle. Ja sinä voit luottaa siihen, että teen sen rakkaudella.